Stop laihduttamiselle!

Olen ollut kaksi kertaa elämässäni ylipainoinen, jos raskausaikoja ei oteta lukuun. Silti elämäni on ollut jo yli 15 vuoden ajan laihduttamista, painonhallintaa ja tyytymättömyyttä omaan kroppaan. Ensimmäisen kerran olin ylipainoinen juuri tuolloin 16 vuotta sitten. Elämäntapa silloisen poikaystäväni kanssa oli pitkälti leffojen katselua, roskaruokaa ja herkuttelua.

Toisen kerran olin painoindeksini mukaan ylipainoinen tämän vuoden tammikuussa. Kävin työpaikan puolesta kehonkoostumusmittauksessa ja siellä tultiin tähän tulokseen. Tähän taas on johtanut opiskelu (istuminen on lisääntynyt paljon) ja pitkällinen arjen sekamelska, jossa tunne oman elämän hallitsemisesta on hukassa.

Eli olen kuitenkin koko aikuisikäni ollut normaalipainoinen ja yrittänyt silti laihduttaa. Minulle ne viimeiset viisi kiloa on ollut tavoitteena lähes koko ajan, riippumatta siitä mitä olen painanut. Olen silti korostanut aina elämäntapojen merkitystä ja sitä, ettei laihduttaminen ole mikään dieettikuuri. Mutta elämäntapakin voi jäädä päälle, eikä aina hyvällä tavalla.

Tässä laihduttamisen lopettamisessa ei ole kyse siitä, että hylkäisin toivomani hyvät elämäntavat vaan ajatusmallin muutoksesta. Olen tuntenut niin monta vuotta syyllisyyttä jokaisesta herkuttelusta ja roskaruoka-ateriasta, että seuraavat päivät menevät miettiessä, miten nämäkin kalorit saisin pois. Enkä siltikään ole onnistunut.

Nykyisessä elämäntilanteessa ei ole mahdollista liikkua niin paljon kuin haluaisin, aina ei ehdi miettiä niitä terveellisempiä vaihtoehtoja tai edes jaksa miettiä niitä. Pitäisikö silti tuntea syyllisyyttä kaikesta? Ei varmaan pitäisi, mutta tunnen silti.

Ostin melkein pari vuotta sitten vaa’an, joka synkronoi painon aktiivisuusmittariin ja muuttaa tavoitteita sen mukaan että miten paino on muuttunut. Siitä asti tavoitteissa on ollut se miinus viisi kiloa. Ja kun astuin tammikuussa vaa’alle, silti se näytti minulle tulokseksi olen ylipainoinen. Mitä tapahtui? En pystynyt liikuntatavoitteisiin. Tavoitteet olivat jatkuvasti pilvissä, enkä päässyt suurimpana osana päivistä lähellekään sataa prosenttia.

Tänä keväänäkin aloitin urakan siihen, että saisin edes vuoden aikana kertyneet kilot pois. Mutta nyt tulin toisiin aatoksiin. Olen rakastunut juoksemiseen, enkä jaksa juosta jos en syö kunnolla. Poistin tavoitteeni aktiivisuusmittarista ja päätin, että nyt yritän vain hyväksyä että olen tämän painoinen, kokoinen ja ihan hyvä näin.

Haluan liikkua, elää terveellisesti ja jaksaa enemmän. Niillä ei ole mitään tekemistä niiden ”viimeisen viiden kilon” kanssa. Keskittyäkseni siihen hyvään mitä omassa Wellness-ajattelussani on aina ollut, en polta enkä juo, syön monipuolisesti ja aika terveellisesti, liikun mahdollisuuksien mukaan ja yritän olla aktiivinen myös vapaa-ajalla.

Nyt minulla alkoi loma, joten yritän nyt tämänkin myötä saada muutettua ajattelutapoja ja laittaa stopin laihduttamiselle. Sillä se ei ole elämäntapa. Terveelliset valinnat elämässä ei vaadi jatkuvaa ”laihdutuskuurilla” olemista, vaan ovat osa normaalia elämää kuten myös satunnaiset herkuttelut.

Joten stop laihdutus! Ja jatketaan elämää. 😊

Juosta vai eikö juosta?

Olen aina kadehtinut juoksijoita, hölkkääjiä ja lenkkeilijöitä, joilla tossu vaan kulkee eteenpäin ilman suurta ponnistelua. Olen ammattini (liikunta-ala) puolesta tutustunut juoksun tekniikkaan ja kannustanut asiakkaitani harrastuksen pariin.

Mutta silti oma juoksu on aina tökkinyt. Nuorempana vaivasi ainaiset kylkipistot, rasitusastmatyyppiset hengenahdistuskohtaukset ja kutiavat jalat. Näiden vuoksi en koskaan oikein päässyt alkua pidemmälle vaan luovutin kun juoksu ei kulkenut. Pisimmillään juoksin luultavasti yhteen pötköön muutamia kilometrejä, eikä tilanne ole parantunut, päinvastoin.

Talvella kävin harvakseltani kävelylenkeillä, mutta nyt kevään tultua on liikunnassa ollut enemmän säännöllisyyttä (opintojen jäädessä tauolle). Kävely ei minulle riitä nostamaan sykettä tai tuomaan hikeä pintaan. Tästä syystä aloin haastaa itseäni lisäämällä juoksupätkiä lenkkeihin.

Mutta taas kaikki pistää vastaan. Nyt muutamia viikkoja juosseena henki alkaa kulkea paremmin ja juoksupätkät ovat pidentyneet. Mutta samaa tahtia on lisääntynyt kipu. Olen kärsinyt polvikivusta nyt ehkä puolisen vuotta, eikä sille lääkärissäkään mitään kunnon selitystä löydetty. Eilinen lenkki otti varsin koville polvien suhteen ja tänä aamuna kipua on levossakin.

Eli ei hyvä.

Aloittelijan tasolla olen matkassa, nopeudessa ja tekniikassa. Pieninä hetkinä kuitenkin kipu katoaa ja saatan muutamia metrejä nauttien juosta. Tämän vuoksi kidutan itseäni, sillä haluaisin onnistua ja juosta pidempiä matkoja niin että se ei olisi tuskaa. Nyt askel painaa jaloissa joka askeleella, mutta olen silti juossut. Lenkit on olleet intervallityylisiä jatkuvasti tai kävelyä pelkästään. Mutta ero on juuri sykkeissä. Juoksu nostaa sykkeeni heti todella korkealle, mutta kävely taas ei nosta yhtään. Kun löytyisi joku välimuoto, jossa sykkeen saisi pidettyä siedettävällä tasolla. Toisaalta aina syke on ollut tällainen, maksimisykerajatkin on mulle ollut ihan saavutettavissa eli peruslaskentakaavat eivät ole pitäneet paikkaansa.

Metsä on kaunis ja rauhallinen paikka juosta (eikä susia ole näkynyt, vaikka samoissa maastoissa ollaan liikuttu). En haluaisi luovuttaa. Tavoitteenani oli kesän lopussa juosta 5 km yhtäjaksoisesti. Mutta ilmeisesti jalkani ovat eri mieltä. Ei se taida olla kivun arvoista.

Ystävät, jos teillä on neuvoja tai kokemuksia, niin kuulisin mielelläni!

Surutyötä

Minut tuntevat tietävät, että olen vuodessa tehnyt oikeastaan täyden uranvaihdoksen. Aikaisemmin olin personal trainer ja liikunta-alan yrittäjä, mutta äitiyslomien aikana kirjat veivät liikuntaa enemmän. Palo liikuntaan hiipui, jonka vuoksi koin että minulla ei olisi niin paljon annettavaa asiakkailleni. Samalla harmittelin sitä, etten mitään virallista korkeakoulututkintoa ollut tullut hankkineeksi.

Maiju1

Päätökseni hakea opiskelemaan kirjasto- ja tietopalvelualan tradenomiksi oli pitkän harkinnan tulos. Asiaa puolsivat monimuotokoulutus ja suhteellisen lähellä oleva koulu, jotta lähipäivätkin onnistuvat kotoapäin ajamalla. Äitini jäi eläkkeelle, joka myös mahdollisti opiskelun aloittamisen.

Olen iloinen, että opiskeluni on jo tuonut minulle työpaikan ja paljon uusia kokemuksia. Mutta silti teen edelleen jatkuvaa surutyötä entisen työni vuoksi.

Meillä on perheyritys, joka on kasvanut mukanani ihan lapsuudesta asti. Vanha kuntosali oli minulle kuin toinen koti. Sieltä muutto vuonna 2009 oli myös kova paikka. Tähän uuteen paikkaan en ole kiintynyt niin paljon, koska melkein heti muuton jälkeen jäinkin äitiyslomalle esikoisen kanssa. Mutta silti, on sekin paikka minun suunnittelemani ja täynnä unelmia.

Maiju2

Vielä viime keväänä ohjasin tunteja samalla kun opiskelin. Kesällä aloitin kirjastossa työt, jonka jälkeen uranvaihdos konkretisoitui. Salin asiakkaat kummastelivat minua kirjaston tiskin takana, koska olivat nähneet minun kasvavan salilla. Tämän jälkeen minun on ollut vaikea mennä salille. Välillä kun työmatkakin menee salin ohitse, nostaa se sellaiset tunteet pintaan, etten tiedä mitä tekisin. Oma liikunta on ajanpuutteen vuoksi vähentynyt todella paljon, ja ikävä salille on kova.

Surutyön tästä tekee se, että vaikka olen iloinen ja innoissani uudesta työstäni, niin se omistautuminen, joka minulla oli ennen, tuntuu sydämessä edelleen.

Elämässä pitää tehdä valintoja, eikä yrittäjän elämä pienten lasten äitinä tuntunut oikealta. Kaikki kunnioitus isälleni, jolla aina vain riittää kipinää liikuntaa, asiakkaita ja yrittämistä kohtaan. Pienin askelin yritän itsekin palata salille, enemmän asiakkaana mutta silti aina yrittäjän sydämellä.

Toivon, että pystyn siirtämään kunnianhimoni, yrittäjyyteni ja intohimoni myös kirjastomaailmaan ja että minun annetaan myös näyttää se.

DSC_0573 (2)

Ihana (kamala) hiihto.

En varmaan ole ainoa, jolla on traumoja kouluaikaisesta hiihdosta (liikunnasta). Liikunnanopettaja, joka pistää hiihtämään ympyrää ilman tekniikkaopetusta ei ole hirveän innostava. Ja työntää mäet alas, kun ei meinaa uskaltaa laskea.

Sanon suoraan, pelkään ihan hirveästi mäkiä. Koulun hiihdot, omat kaatumiset ja ehkä kuviteltukin kontrollin puute aiheuttaa tärinää jo mäen nähdessäni. Se koskee myös ylös nousemista.

Rohkaistuin miehen ja lasten innostuksesta, joten kävin eilen ihan yksin hiihtolenkillä, mitä en koskaan ole tehnyt. Kaaduin monta kertaa, enemmän ylämäessä kuin alamäissä. Yhdeksän kilometrin lenkkiin meni pari tuntia, pisin aika meni metsätiellä rämpiessä, kun joku oli maastoautolla juuri ajanut ladun päältä.

Tänään jalat ovat todella kipeät, mutta eikös me nyt menty tänään uudelleen lasten kanssa.

Lasten kanssa talviretkeily makkaran grillaamisen ja kaakaon kanssa kuulostaa kivalta, eikö? Todellisuus ei ihan niin hauska olekaan. Pojat hiihtivät hyvin, mutta taukopaikalla oli kiva hyppiä lumihangessa, joka aiheutti sitten lumisia lapsia ja märkiä sukkia.

Kiva kuitenkin olla ulkona ja liikkua. 🙂

Neljän tunnin reissu, onneksi kotona oli sitten lämmin sauna. Se oli tarpeen, vaikka ulkona ei kovin kylmä ollutkaan.

Takaisin vielä omaan hiihtokokemukseen. Tavoitteeni on, että oppisin nauttimaan ja rentoutumaan ladulla. Tarvitsisin sitä kaiken muun vastapainoksi. Upeaa treeniähän tuo on, ihan erilainen vaikutus kuin kävelyllä.

Jos jollain on vinkkejä mäkipelon voittamiseen, niin otan mielelläni vastaan!

Tämän päivän treeni, mukana myös grillaamiseen mennyt aika.