Uudenvuoden toiveita

Pidän kovasti ajatuksesta, että uutena vuotena ihmisille annetaan mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuin ihminen olisi Tabula rasa, tyhjä taulu. Valitettavasti tiedän kuinka menneisyyden painolasti pysyy silti mukana ja lupauksista saattaa tulla muutaman viikon tsemppaamisen jälkeen liian raskaita toteutettaviksi.

dav

Luin juuri viime vuoden jouluna saamani päiväkirjan ensimmäisen ja ainoan sivun. Siinäkin esitin itselleni lupauksia, joista yksikään ei toteutunut. Itse asiassa voisin kirjoittaa samanlaisen tekstin nyt, vuoden myöhemmin. Tavallaan tuli olo, että vuodessa en ole päässyt mihinkään, vaan olen vain vuoden vanhempi.

Todellisuus ei kuitenkaan ole ihan niin, vaan olen vuoden opiskellut, työskennellyt ja kasvattanut lapsia. Hoitanut kotia, juossut useita kilometrejä, treenannut ja syönyt terveellisesti. Mutta silti olen samassa pisteessä kuin vuosi sitten? Mikä siis meni vikaan?

Lupaukseni itselleni olivat isoja toiveita tulevasta, siitä mikä minusta uuden uljaan vuoden vaihtuessa tulisi. Mutta 1.1. on päivä siinä missä muutkin. Lupaukset jäivät arjen jalkoihin, siihen että oli liian kiire suorittaa elämää.

Jos nyt tekisin lupauksia, ne liittyisivät liikuntaan ja ravintoon, niin kuin monilla muillakin tässä vaiheessa vuotta, kun jouluähky vielä muistuttaa itsestään. Ja sen haluaisin luvata, että opinnäytetyöni valmistuisi kevään aikana ilman stressiä, mutta en usko vielä että se onnistuu.

fbt

Olen aiemmassa työssäni nähnyt, että kun tahto on tarpeeksi kova, lupaukset muuttuvat tosiksi. Siksi olenkin optimisti, ehkä itsellenikin tulee vielä aika, jolloin lupaukset tulevat toteutettaviksi.

Siksi esitänkin vain pieniä toiveita seuraaville päiville ja vuosille. Jos osaisin olla itselleni armollinen, mutta samalla pitää huolta niin fyysisestä kuin henkisestä kunnosta, olisin tyytyväinen. Toivon tasapainoista elämää, jossa on myös iloa ja riemua.

Sitä toivon myös sinulle, iloa ja riemua tulevaan vuoteen!

Stop laihduttamiselle!

Olen ollut kaksi kertaa elämässäni ylipainoinen, jos raskausaikoja ei oteta lukuun. Silti elämäni on ollut jo yli 15 vuoden ajan laihduttamista, painonhallintaa ja tyytymättömyyttä omaan kroppaan. Ensimmäisen kerran olin ylipainoinen juuri tuolloin 16 vuotta sitten. Elämäntapa silloisen poikaystäväni kanssa oli pitkälti leffojen katselua, roskaruokaa ja herkuttelua.

Toisen kerran olin painoindeksini mukaan ylipainoinen tämän vuoden tammikuussa. Kävin työpaikan puolesta kehonkoostumusmittauksessa ja siellä tultiin tähän tulokseen. Tähän taas on johtanut opiskelu (istuminen on lisääntynyt paljon) ja pitkällinen arjen sekamelska, jossa tunne oman elämän hallitsemisesta on hukassa.

Eli olen kuitenkin koko aikuisikäni ollut normaalipainoinen ja yrittänyt silti laihduttaa. Minulle ne viimeiset viisi kiloa on ollut tavoitteena lähes koko ajan, riippumatta siitä mitä olen painanut. Olen silti korostanut aina elämäntapojen merkitystä ja sitä, ettei laihduttaminen ole mikään dieettikuuri. Mutta elämäntapakin voi jäädä päälle, eikä aina hyvällä tavalla.

Tässä laihduttamisen lopettamisessa ei ole kyse siitä, että hylkäisin toivomani hyvät elämäntavat vaan ajatusmallin muutoksesta. Olen tuntenut niin monta vuotta syyllisyyttä jokaisesta herkuttelusta ja roskaruoka-ateriasta, että seuraavat päivät menevät miettiessä, miten nämäkin kalorit saisin pois. Enkä siltikään ole onnistunut.

Nykyisessä elämäntilanteessa ei ole mahdollista liikkua niin paljon kuin haluaisin, aina ei ehdi miettiä niitä terveellisempiä vaihtoehtoja tai edes jaksa miettiä niitä. Pitäisikö silti tuntea syyllisyyttä kaikesta? Ei varmaan pitäisi, mutta tunnen silti.

Ostin melkein pari vuotta sitten vaa’an, joka synkronoi painon aktiivisuusmittariin ja muuttaa tavoitteita sen mukaan että miten paino on muuttunut. Siitä asti tavoitteissa on ollut se miinus viisi kiloa. Ja kun astuin tammikuussa vaa’alle, silti se näytti minulle tulokseksi olen ylipainoinen. Mitä tapahtui? En pystynyt liikuntatavoitteisiin. Tavoitteet olivat jatkuvasti pilvissä, enkä päässyt suurimpana osana päivistä lähellekään sataa prosenttia.

Tänä keväänäkin aloitin urakan siihen, että saisin edes vuoden aikana kertyneet kilot pois. Mutta nyt tulin toisiin aatoksiin. Olen rakastunut juoksemiseen, enkä jaksa juosta jos en syö kunnolla. Poistin tavoitteeni aktiivisuusmittarista ja päätin, että nyt yritän vain hyväksyä että olen tämän painoinen, kokoinen ja ihan hyvä näin.

Haluan liikkua, elää terveellisesti ja jaksaa enemmän. Niillä ei ole mitään tekemistä niiden ”viimeisen viiden kilon” kanssa. Keskittyäkseni siihen hyvään mitä omassa Wellness-ajattelussani on aina ollut, en polta enkä juo, syön monipuolisesti ja aika terveellisesti, liikun mahdollisuuksien mukaan ja yritän olla aktiivinen myös vapaa-ajalla.

Nyt minulla alkoi loma, joten yritän nyt tämänkin myötä saada muutettua ajattelutapoja ja laittaa stopin laihduttamiselle. Sillä se ei ole elämäntapa. Terveelliset valinnat elämässä ei vaadi jatkuvaa ”laihdutuskuurilla” olemista, vaan ovat osa normaalia elämää kuten myös satunnaiset herkuttelut.

Joten stop laihdutus! Ja jatketaan elämää. 😊

Surutyötä

Minut tuntevat tietävät, että olen vuodessa tehnyt oikeastaan täyden uranvaihdoksen. Aikaisemmin olin personal trainer ja liikunta-alan yrittäjä, mutta äitiyslomien aikana kirjat veivät liikuntaa enemmän. Palo liikuntaan hiipui, jonka vuoksi koin että minulla ei olisi niin paljon annettavaa asiakkailleni. Samalla harmittelin sitä, etten mitään virallista korkeakoulututkintoa ollut tullut hankkineeksi.

Maiju1

Päätökseni hakea opiskelemaan kirjasto- ja tietopalvelualan tradenomiksi oli pitkän harkinnan tulos. Asiaa puolsivat monimuotokoulutus ja suhteellisen lähellä oleva koulu, jotta lähipäivätkin onnistuvat kotoapäin ajamalla. Äitini jäi eläkkeelle, joka myös mahdollisti opiskelun aloittamisen.

Olen iloinen, että opiskeluni on jo tuonut minulle työpaikan ja paljon uusia kokemuksia. Mutta silti teen edelleen jatkuvaa surutyötä entisen työni vuoksi.

Meillä on perheyritys, joka on kasvanut mukanani ihan lapsuudesta asti. Vanha kuntosali oli minulle kuin toinen koti. Sieltä muutto vuonna 2009 oli myös kova paikka. Tähän uuteen paikkaan en ole kiintynyt niin paljon, koska melkein heti muuton jälkeen jäinkin äitiyslomalle esikoisen kanssa. Mutta silti, on sekin paikka minun suunnittelemani ja täynnä unelmia.

Maiju2

Vielä viime keväänä ohjasin tunteja samalla kun opiskelin. Kesällä aloitin kirjastossa työt, jonka jälkeen uranvaihdos konkretisoitui. Salin asiakkaat kummastelivat minua kirjaston tiskin takana, koska olivat nähneet minun kasvavan salilla. Tämän jälkeen minun on ollut vaikea mennä salille. Välillä kun työmatkakin menee salin ohitse, nostaa se sellaiset tunteet pintaan, etten tiedä mitä tekisin. Oma liikunta on ajanpuutteen vuoksi vähentynyt todella paljon, ja ikävä salille on kova.

Surutyön tästä tekee se, että vaikka olen iloinen ja innoissani uudesta työstäni, niin se omistautuminen, joka minulla oli ennen, tuntuu sydämessä edelleen.

Elämässä pitää tehdä valintoja, eikä yrittäjän elämä pienten lasten äitinä tuntunut oikealta. Kaikki kunnioitus isälleni, jolla aina vain riittää kipinää liikuntaa, asiakkaita ja yrittämistä kohtaan. Pienin askelin yritän itsekin palata salille, enemmän asiakkaana mutta silti aina yrittäjän sydämellä.

Toivon, että pystyn siirtämään kunnianhimoni, yrittäjyyteni ja intohimoni myös kirjastomaailmaan ja että minun annetaan myös näyttää se.

DSC_0573 (2)

Ihana (kamala) hiihto.

En varmaan ole ainoa, jolla on traumoja kouluaikaisesta hiihdosta (liikunnasta). Liikunnanopettaja, joka pistää hiihtämään ympyrää ilman tekniikkaopetusta ei ole hirveän innostava. Ja työntää mäet alas, kun ei meinaa uskaltaa laskea.

Sanon suoraan, pelkään ihan hirveästi mäkiä. Koulun hiihdot, omat kaatumiset ja ehkä kuviteltukin kontrollin puute aiheuttaa tärinää jo mäen nähdessäni. Se koskee myös ylös nousemista.

Rohkaistuin miehen ja lasten innostuksesta, joten kävin eilen ihan yksin hiihtolenkillä, mitä en koskaan ole tehnyt. Kaaduin monta kertaa, enemmän ylämäessä kuin alamäissä. Yhdeksän kilometrin lenkkiin meni pari tuntia, pisin aika meni metsätiellä rämpiessä, kun joku oli maastoautolla juuri ajanut ladun päältä.

Tänään jalat ovat todella kipeät, mutta eikös me nyt menty tänään uudelleen lasten kanssa.

Lasten kanssa talviretkeily makkaran grillaamisen ja kaakaon kanssa kuulostaa kivalta, eikö? Todellisuus ei ihan niin hauska olekaan. Pojat hiihtivät hyvin, mutta taukopaikalla oli kiva hyppiä lumihangessa, joka aiheutti sitten lumisia lapsia ja märkiä sukkia.

Kiva kuitenkin olla ulkona ja liikkua. 🙂

Neljän tunnin reissu, onneksi kotona oli sitten lämmin sauna. Se oli tarpeen, vaikka ulkona ei kovin kylmä ollutkaan.

Takaisin vielä omaan hiihtokokemukseen. Tavoitteeni on, että oppisin nauttimaan ja rentoutumaan ladulla. Tarvitsisin sitä kaiken muun vastapainoksi. Upeaa treeniähän tuo on, ihan erilainen vaikutus kuin kävelyllä.

Jos jollain on vinkkejä mäkipelon voittamiseen, niin otan mielelläni vastaan!

Tämän päivän treeni, mukana myös grillaamiseen mennyt aika.

Tilannekatsaus alkuvuoteen

Uusi lukuvuosi kirjastoalan opiskelijana on alkanut. Kolmas päivä menossa Seinäjoella, alkaa jo väsy painaa. Seuraava viikko menee sitten tehtävien selvittelyyn ja aikatauluttamiseen. Kahdeksan kurssia tänä keväänä sisältäen aika paljon liiketalouden puolta. Toivottavasti kipinä löytyy myös sieltä, vaikka tutkimustyö kuulostaa aika heprealta.

Helmikuussa tulossa uusi verkkolukupiiri, videolla vinkkinä seuraava kirja. Yritän saada kuitenkin siitä mahdollisimman pian oman postauksen.

Kolme kirjaa luettuna tälle vuodellekin jo, niistä tulossa juttua heti kun ehdin. Kaikki hyviä lukukokemuksia. 🙂 Olen niiden kanssa aloitellut Helmetin-lukuhaastetta joten niiden yhteydessä vinkit myös mihin kohtaan se sopii. 🙂

Mukavaa lauantaita!

Arno Kotro: Olli, Yhden miehen varietee

Olli1

Sain joululahjaksi Arno Kotron kirjan Yhden miehen varietee, joka kertoo Olli Lindholmista. Lahja oli osuva, sillä minun suhteeni Yöhön alkaa jo kaukaa, vaikka en ollut edes syntynyt kun Yö-yhtye perustettiin. Siskoni kuunteli Yötä jo kahdeksankymmentä luvulla, mutta oma kosketukseni tapahtui enemmänkin Suomirokkia-levyjen kautta 2000-luvun alussa. Myös hyvin on piirtynyt mieleen ensimmäisen kokonaisen levyn kuunteleminen, luokkaretkellä Helsinkiin vuonna 2000, luokkakaverini Annan kannettavasta cd-soittimesta. Ensimmäisellä keikalla olin vuonna 2001 Vaasan Rockperry-festareilla. Sen jälkeen keikkoja on tullut lukuisia vuosien varrella.

Viimeisin keikkani oli vuonna 2016 joulukuussa Metro-areenalla, jolloin Yö esiintyi viimeisen kerran siinä kokoonpanossa, joka itselleni oli niin tuttu. Jukka Lewis oli aina mielestäni onnistunut tulkitsijana, minkä vuoksi hänen erottamisensa bändistä tuntui kurjalta. Ymmärrän, että asioissa on aina kaksi puolta ja odotinkin tämän tuoreen kirjan selvittävän asiaa edes jonkin verran. En silti tiedä tuliko kirjan mukana selvyyttä asiaan, Olli ei kirjan perusteella syyttele turhaan, vaan teki ratkaisunsa Yön parhaaksi.

Olli2

Olen lukenut aikaisemmat kirjat Yöstä ja Ollista, joten en tiennyt mitä odottaa taas yhdeltä kirjalta. Mutta Arno Kotro oli onnistunut erinomaisesti saamaan Ollista irti jotain uutta ja samalla hän toi omia näkemyksiään esille. Kirja oli helppolukuinen dialoginsa ansiosta ja samalla todella ajankohtainen, kun kirjassa historian ohessa myös käydään läpi Ollin viime vuoden myllerrystä niin bändin jäsenten erottamisen kuin Vain elämää ohjelman Joutsenlaulun aiheuttaman kohun pyörteissä.

Pidin kirjasta ja vaikka aiemmin kiinteä suhde Yön musiikkiin onkin hiipunut, niin usko Olliin ja hänen tekemisiinsä vahvistui. Haluan olla vuonna 2021 juhlistamassa Yön neljänkymmenen vuoden uraa Olympiastadionilla. Toivottavasti silloin on mukana myös uusia hittejä vanhojen upeiden joukossa.

Kirjaa voin suositella kaikille, joille Yö kuuluu historiaan, nykypäivään tai molempiin. Olli on mielenkiintoinen persoona, johon kannattaa tutustua.

Syysloma

Lapsilla alkoi syysloma. Itselläni on aikamoinen deadline-stressi ollut päällä. Sain tänään palautettua viimeiset, jotka piti tehdä tähän viikon sisään. Ajattelin, että tarvitsen hieman taukoa opiskelusta, vaikka se onkin kivaa ja tehtävää olisi paljon. Joten ensi viikko on lasten viikko. (Okei, töitä on vielä maanantai ja tiistai, mutta silti.)

Stressitasot on olleet aika kovia, enkä ole varmaan mikään mukavin äiti silloin. Siksi aion kerätä töistä ison kasan kirjoja ja lukea lapsille ensi viikolla mahdollisimman paljon. Sillä on rauhoittava vaikutus niin itselle kuin lapsillekin.

Muutenkin lukemista on ikävä. Sellaista, kun saa itse valita lukemisensa. Nimittäin e-kirjana luettavana oleva Kjell Westön Rikinkeltainen taivas tökkii pahasti. Ei ehkä itse kirjan takia, mutta kun se on ”pakko” lukea. Erika Vikin Seleesian näkijä odottaisi vuoroaan, kuten Dan Brownin Alku äänikirjana.

Millainen viikko teille on tulossa?

Sääkalenteri

Sää on jännä asia. Siitä riittää keskustelua tuntemattomien kesken ja aina nykyistä vuodenaikaa verrataan jopa vuosien takaisiin. Sää on neutraali aihe, johon kukaan ei voi (ainakaan lyhyellä tähtäimellä) vaikuttaa.

Meidänkin perhepiirissä sää on usein puheenaiheena. Sain synttärilahjaksi vanhemmiltani kolmen vuoden sääkalenterin, jotta ei tarvitsisi arvuutella minkälainen sää on ollut. Kunhan vain muistan kirjoittaa säätiloja ylös.

Tämä viikko on ollut sekä lämmin että kylmä, kovin sumuinen ja yhden päivän aurinkoinen. Tänään oli kylmä ilma, ihan syksyn tuntua.

Millainen sää teillä on ollut? Teetkö merkintöjä säästä jonnekin?

Aurinkoista viikonloppua!

Aurinko tuli vihdoin esiin. Koko viikko on mennyt sumussa niin ilman kuin päänkin suhteen. Jos nyt pilvet väistyisivät ja voitaisiin nauttia viikonlopusta ihanassa ilmassa.

Huomenna tosin olen töissä ja opiskelujakin olisi edistettävä. Sanotaanko nyt näin, että kirjaston markkinointisuunnitelma ei ole ihan sitä mitä mä haluaisin viikonloppuna miettiä. 😁 Joten keskityn ehkä mieluummin johonkin mukavaan opiskeluun, kuten Heinähattu ja Vilttitossu – kirjan lukemiseen.

Oikein ihanaa viikonloppua sinulle! Onko teillä jotain erityisiä suunnitelmia?

Apua, mieheni on vegaani!

Kesällä mieheni alkoi ehdotella, että mitä jos pidettäisiin kerran viikossa kasvisruokapäivä. Nyökyttelin ja ajattelin, että kyllä se onnistuu. Myöhemmin puheessa vilisi punaisen lihan poisjättäminen ja lopulta myös muun lihan. Nyt muutamaa kuukautta myöhemmin mies onkin sitten täysin vegaanisella ruokavaliolla. Meidän sekaaniperheen jääkaappiin tulikin ihan uusia tuotteita.

Vegaanisia muffinsseja

Voin sanoa, että ei tämä ihan kivuttomasti omalta kohdaltani mennyt. Tuen tietysti ja ostan tarvittavat ainekset kaupasta. Kirjastostakin raahasin ison kasan vegaanikeittokirjoja. Mutta itse olen hitaammin syttyvää tyyppiä, enkä ole oikein valmis radikaaleihin muutoksiin. Ja kun usein kipuilen sen kanssa, ettei lapsille ruoka maistu, niin nyt mieskin jättää ne syömättä.

Vihersmoothie

Toki voisin itsekin yrittää siirtyä kasvisruokaan, mutta lapset eivät ainakaan nopeasti tuollaista muutosta onnistu tekemään. Tämän myötä olen kuitenkin lisännyt kasviksia ruokavaliooni ja jopa tykästynyt vihersmoothieihin.

Vegaaninen mustikkapiirakka

Juuri keskustelin esikoisen kanssa, mitä voisimme tehdä maapallon hyväksi. Siinä keskustelussa tuli esille, että voitaisiinhan me syödä vähemmän lihaa niin kuin pappa. Niin, siinä on miettimistä itse kullakin.