”Vieras, jonka kasvot eivät ole oudot, kävelee polkua pitkin ja ojentaa minulle kättään, johon olen valmis tarttumaan. Maailma ei pyöri hitaammin tai nopeammin, kun olemme yhdessä kulkeneet portista. Jäljelle jää valoa veden pinnalla, tai väistyvä varjo.” (Teemestarin kirja, s 6)
Tervetuloa Pikkuunen – blogin ensimmäiseen lukupiiriin! Tästä eteenpäin ja kommenteissa tulee olemaan keskustelua kirjan juonesta ja myös lopusta, joten jos et halua lukea pidemmälle, palaa takaisin kun olet päättänyt kirjan. 🙂
Kun olin lukenut Teemestarin kirjan olo oli aika hämmentynyt. Ei sen näin pitänyt loppua! Mutta silti niin kuin lopussa todetaan, ”tänä aamuna maailma on tomua ja tuhkaa, mutta ei toivosta tyhjä.” Luin lopun jälkeen uudestaan prologin ja sen jälkeen tuli kuitenkin tyyni olo. Noria tuntui lopussa levolliselta, joten kai minunkin lukijana pitäisi vain hyväksyä se, ettei Noria ikinä päässyt Menetetyille maille. Ensimmäinen kysymykseni olisikin se, että mitä uskotte että lopussa tapahtui? Hyväksyikö Noria sen, että hänet tullaan hakemaan teloittavaksi vai päättikö hän itse tapansa lähteä?
Toinen asia, josta voidaan lähteä liikkeelle on se, että mitä ajattelitte Menetetyillä mailla tapahtuneen? Toivo paremmasta kuitenkin Norialla oli, koska suunnitteli oikeasti lähtevänsä Menetetyille maille etsimään vettä ja parempaa elämää.
Itse lukukokemuksesta sen verran, että pidin todella paljon Itärannan tyylistä kirjoittaa. Teemestarin kirja on runollinen ja rauhallinen kuvaus dystooppisesta maailmasta. Tämä sai miettimään, voisiko tällainen tulevaisuus olla mahdollinen? Mitä me voisimme tehdä, jotta lapsemme saisivat elää turvallisessa ja puhtaassa maailmassa jatkossakin?
Sana on vapaa, lupaan osallistua keskusteluun heti mahdollisuuksien mukaan ja tulkaa mielellään lukemaan muiden kommentteja ja kysymyksiä. Antoisaa lukupiiriviikkoa!
Pikkuunen 
Sain juuri kirjan luettua. Kertomus on surullinen ja kaunis kaikessa lohduttomuudessaan. Olo on -niinkuin sinullakin- hämmentynyt.
Uskon, että Noria hyväksymällä kohtalonsa, olemalla sinut sen kanssa, valitsi loppunsa. Sillä ei siis mielestäni ole merkitystä miten se tapahtui, teloittamalla vai omalla päätöksellä, vaan hän tavallaan valitsi suhtautumistapansa tulevaan ja levollisuudellaan osoitti ettei alistu armeijan tahtoon vaikka kohtasikin loppunsa. Hän siis tavallaan hyväksyi kohtalonsa, mutta säilytti silti kunniansa loppuun saakka.
Menetetyt maat olivat mielestäni kangastus menneestä sekä toive tulevasta, utopia, joka jäi saavuttamatta Norialta. Kirjan loppu antaa kuitenkin ymmärtää ettei Norian tutkimukset menetetyn maan tiimoilta olleet turhia Sanjan onnistuessa viemään levyt Norian äidille. Sain sen käsityksen, että menetetyt maat olivat armeijan salainen ”aitta”, voimavara joka piti pitää piilossa. Minua jäi vähän mietityttämään mitkä ovat tämän päivän ”menetettyjä maita”, asioita joita pimitetään meiltä tavallisilta kansalaisilta, sillä jos tietäisimme niistä, maailmamme muuttuisi radikaalisti.
Toivon hartaasti että kirjan kuvaama todellisuus ei ole tulevaisuutemme. Vesi on äärimmäisen tärkeä elementti elämässämme, elinehto. Meillä täällä pohjoisessa sitä on riittämiin, tuhlattavaksikin asti, mutta näin ei ole jokapuolella maailmaa. Olen arvostanut puhdasta luontoamme ja puhtaita, vapaana virtaavia vesiämme aina, mutta kirja sai todella ajattelemaan asiaa. Pysähdyin myös miettimään kulutustottumuksiamme, kuinka totta onkaan että nykyään jälkeemme jää valtava määrä roinaa, muovijätettä ym. ja miten se tulee vaikuttamaan maapallon tulevaisuuteen. Juuri tällä viikolla näin videon valtavasta, kilometrien pituisesta, muovipussilautasta, joka kelluu maailman merillä. Meillä on itsellä valta vaikuttaa mihin suuntaan ollaan menossa. Mitäs jos alettaisiin kaikki vaikka käyttämään kangas- tai paperkasseja kaupassa käydessämme?
Asia mikä teki minut myös erityisen surulliseksi kirjaa lukiessani oli kirjan luoman maailman ihmisten petollisuus. Taro oli pettänyt jopa oman isänsä tavoitellessaan itselleen parempaa elämää. Noria taas ei lopussakaan tiennyt kuka hänet oli pettänyt ja mietti jopa mahdollisuutta, että Sanja olisi kaiken takana. Kuinka raskasta onkaan, kun kaikkea ja kaikkia pitää epäillä. Tähän ollaan varmasti jo nyt luisumassa, kun maailman resurssit ovat rajallisia ja ihmismäärät kasvavat entisestään. Omaa etua tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä.
Kaikkinensa lukukokemus oli hieno ja kirja oli helppolukuinen, siitäkin huolimatta että teksti oli osin hieman kiemuraista ja kuvailevaa. Pidin kuitenkin kielestä kovasti juuri sen soljuvuuden takia, Itäranta aivan kuin maalasi sanoillaan maisemaa lukijoilleen.
TykkääTykkää
Kiitos aloituksesta. 😊 Itse yritän vaikuttaa omalla panoksellani tulevaisuuden roskamäärään kierrättämällä ja juuri kangaskassien avulla. Muovit kierrätän erikseen myös, vaikka se tietää useiden pussejen itse raahaamista kierrätyspisteeseen roskikseen heittämisen sijaan.
Sitten tuo ihmisten itsekkyys ja petollisuus. Sen on saanut huomata elämän varrella, mutta onneksi on muutamia rakkaita, joiden tietää olevan tukena. ❤️
Kiitos lukukokemuksen jakamisesta, toivottavasti muut lähtevät nyt mukaan. 😊
TykkääTykkää
Teemestarin kirja oli hieno lukukokemus, yksi parhaita lukemiani kotimaisia kirjoja tältä vuosituhannelta. Luin sen pari viikkoa sitten toiseen kertaan, kun sain vinkin tästä lukupiiristä. Lukukokemuksena rinnastan teoksen jopa ihailemani Arto Salmisen romaaniin ”Lahti”, joka antoi vastaavia väristyksiä, vaikka kyseessä oli täysin eri genre ja kerronta suoraviivaista verrattuna Itärannan seesteisempään etenemiseen. Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Johanna Sinisalon teoksissa on säväyttävää outoutta, mutta samaa tyyntä rauhallisuutta. Teemestarin kirjan hidas tempo sopii hyvin japanilais-kiinalaiseen seremoniallisuuteen.
Teoksen tulevaisuudenkuva oli kirjoitettu hyvin ja uskottavasti. Kaikki nykyiset uhkakuvat saattavat johtaa kaukaisessa tulevaisuudessa kyseiseen olotilaan, jota pidän miellyttävänä verrattuna vielä todennäköisimpiin vaihtoehtoihin. Nykyajan ja teoksen maailmojen välissä on ollut pitkä, paljon huonompi ja kaaosmaisempi jakso, jossa pääosassa ovat olleet ilmastonmuutos syynä ja sota sen seurauksena, tai toisinpäin. Nykyajasta tiedämme, että Kiina on parinkymmenen vuoden sisällä maailman johtava valtio taloudellisesti, luultavasti myös sotilaallisesti, joten sota tulee ennemmin tai myöhemmin ja sen aloittaa luultavasti vaikutusvaltaansa koko ajan menettävä Länsi. Ei olisi lainkaan mahdotonta, että Japani olisi tuolloin Kiinan liittolainen, vapaaehtoisesti tai olosuhteiden pakosta.
Kiinnitin huomiota ja minua vaivasi pitkin kirjaa se, että retkikunnan tallenteita oli cd- tai dvd-levyillä, jotka ovat jo nyt vanhentuneita formaatteja. Sain ajatuksiltani rauhan, kun hoksasin, että hallitsematon tuhon tie on kirjassa alkanut luultavasti jo paljon ennen nykyaikaa, ehkä 1980-luvulla tai jopa aiemmin, joten myös nykyaika on rivien välissä kirjoitettu erilaiseksi. Scandinavian Unioni on saattanut olla vaihtoehto ja kilpailija EU:lle. Tai ehkä toista maailmansotaa ei ole sodittu, jolloin ei ole ollut Euroopan Unionia.
Itse kuvittelin menetetyt maat ensin alueiksi, jotka eivät ole imperiumin vaan vihollisen hallussa. Pitkässä ja osapuolia uuvuttavassa sodassa on mahdollisesti saavutettu eräänlainen status quo, jolloin osapuolet hallinnoivat omia alueitaan kovalla kädellä, mutta eivät enää etene pitemmälle. Sotilasvalta saattaisi hyvinkin levittää menetetyistä maista valeinformaatiota, jolla kansalaiset pidetään aloillaan. Levyt ja päiväkirjat kertovat toista ja aloin kallistua niiden ja Norian tutkimusten tuottaman informaation kannalle. Pidän tuon ensimmäisen ajatukseni vielä vaihtoehtoisena mahdollisuutena.
Uskon, että Noria hyväksyi kohtalonsa, koska halusi mahdollisuuden tietää. Toisaalta hän oli joutunut luopumaan Sanjasta, jota luultavasti rakasti, vaikka ei sitä suoraan kerro. Siksi hän ei ehkä välittänyt tulevasta kohtalostaan, mutta pyrki silti selvittämään totuuden. Hän on kekseliäs, rohkea ja utelias. Hän kyseenalaisti auktoriteetit, jopa vanhemman teemestarin, ja taisteli ovelasti niin vallanpitäjiä kuin yhteisön painetta vastaan.
TykkääTykkää
Kiitos hyvästä kommentista! Pitänee tutustua tuohon Arto Salmisen romaaniin, en ole siihen törmännyt. Jääskeläinen ja Sinisalo ovat kyllä tuttuja.
Mielenkiintoinen pointti oli tosiaan tuo, että tie tuhoon oli alkanut jo aikaisemmin. Itse en niinkään kiinnittänyt huomiota formaatti asiaan, koska meillä on jo nyt niin paljon tietoa pilvessä, että nykyisen tietoyhteiskunnan romahtaessa iso osa tämänhetkisestä datasta olisi mennyttä. Siksi tätä aikaa voisi ehkä kutsua sitten hämärän aikakaudeksi. Mutta tosiaan tuon tarinan historia näille tapahtumille ei välttämättä ollutkaan yhteneväinen meidän historiamme kanssa.
Paljon mielenkiintoista pohdintaa myös menetetyistä maista ja Noriasta. Itse mietin myös Norian ja Sanjan suhdetta, mutta päädyin silti oletukseen että he vain olivat parhaita ystäviä. Silti Sanja teki todella ison uhrauksen Norian vuoksi koska koki Norian tutkimusten ollen tärkeitä. Sanjalle kyseessä ei koskaan tainnut olla totuuden selvittäminen vaan selkeästi ystävyys (rakkaus?) Noriaa kohtaan.
Ihan mielenkiinnosta, jos palaat lukemaan tätä, niin mistä sait vinkin lukupiiristä? 🙂
TykkääTykkää
Nuo Arto Salmisen kirjat ovat osin synkkää inhorealismia, mutta niissä on mielenkiintoista ja oivaltavaa ajattelua, joka pakottaa pohtimaan oikeaa ja väärää ja kaikkea joskus hieman nurinkurisesti. Esimerkiksi Lahti-teoksessa on ikuisesti mieleeni syöpynyt ajatus, että patruunassa olevan luodin elinkaarianalyysin mukaan luodin elinkaari alkaa, kun malmi louhitaan, mutta loppukäyttäjä ei ole sotilas, joka luodin ampuu, vaan vihollinen, jonka päähän se osuu. Enpä olisi itse tullut ajatelleeksi asiaa noin.
Ajattelen Norian ja Sanjan suhdetta siten, että heistä kumpikaan ei ole ilmaissut tunteensa syvyyttä, rakkautta, mutta se on kummallekin selvää, henkistä rakkautta.
Mielenkiintoista vallanpitäjissä on “vanhan liiton” ja “uusien” upseerien ero suhtautumisessa teemestareihin ja seremonioihin. Majuri Bolin on aina tiennyt, että Norian perheellä on veteen liittyvä salaisuus, mutta hän ei välitä siitä. Hänelle tärkeintä ovat ystävyys Norian isän kanssa sekä teeseremonian pyhyys ja täydellisyys, jota ei kurjalla, merivedestä suodatetulla vedellä pysty saavuttamaan.
Vesi katoaa, muovi jää lähes ikuisiksi ajoiksi. Itärannalta oli hieno oivallus laittaa Sanja harjoittamaan muovinpaikkaajan ammattia ja penkomaan muovihautoja. Tuollaisella tavalla hän ei sorru sellaiseen selittelyyn ja julistamiseen, joka dystopia-teoksissa on ikävän yleistä.
Lukupiiristä minulle vinkkasi nykyinen opiskelukaverisi täältä Tampereelta. Hän asuu meillä, mutta ei ole minulle sukua. Kyseessä on siis vaimoni.
TykkääTykkää
No niin, sanopas sinne terveisiä. 🙂
TykkääTykkää
Kiitos kun nostit esille tuon ”vanhan liiton” ja ”uusien” upseerien eron. Mietin sitä myös itse, kuinka paljon eroa heidän suhtautumisellaan oli. Tavallaan kun miettii kirjan maailman historiaa, voisi ajatella että tapahtumat, jotka johtivat kyseiseen dystopiseen maailmaan olivat juuri uusien upseerien ajatusmaailman syytä. Mutta toisaalta, ehkä se vanhan liiton itsekkyys ja lojaalisuus heitä kohtaan, joilla oli vettä johti epä-arvoisuuteen ja sitä kautta aiheutti konflikteja. Saakohan tästä ajatuksesta nyt oikeastaan kiinni? 🙂
TykkääTykkää
Mielestäni tämä tarina vaati jonkin verran lukijaltaan, ei ehkä ihan helpoin kirja. Monia asioita ei loppujen lopuksi kuvailtu kovin tarkasti vaan asiat jätettiin lukijan mielikuvituksen varaan. Tämä lienee toisaalta myös kirjan vahvuus? Tyystin erilainen maailma, auktoriteettien vastustusta, toiveita paremmasta, uhka pahemmasta.
Täytyy kyllä myöntää, että itselleni kirja oli pienoinen pettymys. Olin lukenut hehkutuksia teoksesta, ja siksi odotin – niin, mitä? Alussa tuntui, että maailmaan sisälle pääseminen vei aikaa. Asetelmia rakennettiin hartaasti, ja vasta ihan loppumetreillä alkoi tapahtua. Jossain vaiheessa tuijotin kirjaa käsissäni, että nyt ollaan jo tässä asti, eikä kirjassa ole tapahtunut vielä “mitään”. Loppu jätti hämmennyksen valtaan – seikkailu ystävysten kanssa vaihtuikin painajaiseksi. Toisaalta loppu jätti kuitenkin portin auki kohti toisenlaista tulevaisuutta…
Teemestariperinnettä tuossa oli kuvattu hienosti ja ne pätkät olivat minusta ehkä parhaita tässä kirjassa. Uhma auktoriteetteja vastaan oli koko ajan esillä – tosin sillä on myös seuraamuksensa… Veden vuoksi oltiin valmiita uhramaan kaikki.
Minä koin menetetyt maat saastuneiksi alueiksi, joille oli liian vaarallista mennä. Toisaalta retkikunnan jäämistö antoi mielikuvaa siitä, että siellä voisi olla jotain… Minullekin jäi olo, että Sanja oli ehkä enemmänkin kuin ystävä. Tai ainakin olisi voinut olla…
Jossain kohti kirjaa näin tästä välähdyksiä “elokuvamuodossa” päässäni. Mitä mieltä olette, tulisiko tästä hyvä elokuva?
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! 🙂
Kirja ei ole tosiaan mikään helppo lukijalle. Kirjan hidas tempo saattaa ärsyttää, mutta itselleni tämän lukeminen oli lepohetki muuten niin hektisestä arjesta. Tavallaan siitä tuli se minun teeseremoniani. Olin itse odottanut myös ehkä enemmän seikkailua, sitä että Noria ja Sanja lähtisivät ja löytäisivät jotain mullistavaa. Mutta toisaalta nyt jäätiin kuitenkin toivon puolelle.
En usko, että tästä kirjasta saataisiin suurta kassamagneettia, mutta tarina ja maailma on niin mielenkiintoinen, että tuon maailman ”näkeminen” houkuttelisi ainakin itseäni. Joku kiinalais-suomalainen yhteistyö tähän, pitäisikö vinkata jollekin? 🙂
TykkääTykkää
Itseäni kiinnosti kirjaa lukiessa paljon se, miltä helivaunut näyttivät. En nyt juuri muista kuvattiinko niiden toimintaa yhtään paremmin, mutta nimi herätti huomioni. Miltä kuvittelitte niiden näyttävän? Enemmän autoilta vai kärryiltä? Esiintyikö jotain muita mietityttäviä termejä tai jotain mikä olisi mielestänne vaatineet tarkempaa kuvausta?
TykkääLiked by 1 henkilö
Itsekkyyteen kiinnitin myös huomiota. Teemestarit sukupolvien ajan ja myös Noria itse ovat varmasti olleet äärimmäisen itsekkäitä pitäessään lähteen vain itsellään. Ei oikein istu suomalaisiin jokamiehen oikeuksiin, mutta eipä niitä enää tuolloin ole, kuten ei suomeakaan. Lähteen salaisuuden vartioiminen sukupolvesta toiseen on ollut henkisesti raastavaa, kun muu osa kylästä on joutunut elämään liian vähällä vedellä. Silloin on ollut helppo vetäytyä seremonian ja sen puhtauden suojaan, perustella lähteen merkitys seremonialla ja teemestarin velvollisuuksilla. Joka tapauksessa armeija otti veden haltuunsa heti, kun salaisuus levisi kylään, joten on ollut itsekäs tai ei, kyläläiset eivät siitä päässeet hyötymään. Mielenkiintoista on Taron kertomus siitä, että kaikki Teemestarit, jotka kieltäytyvät kaupunkien houkutuksista, ovat lähteiden vartijoita.
Helivaunun kuvittelin aluksi kevyeksi kolmi- tai nelipyöräiseksi sähköavusteiseksi polkupyöräksi, jossa on tehokkaita aurinkokennoja ja nykyistä akkuteknologiaa paljon pienempi ja tehokkaampi akku. Sähköavusteisia tavarapyöriä on käytössä paljon jo nyt. Teoksen edetessä ja etenkin kun Sanja ja Noria varustelivat vaunua, niin ymmärsin sen olevan suurempi, ehkä mopoauton kokoluokkaa, mutta maastokelpoisempi sekä jotenkin avoin ja kevyempi, koska välillä vaunua saattaa joutua liikuttamaan pelkin lihasvoimin. Tehokasta akkua ei ilmeisesti ole, koska meno alkaa hyytyä, jos aurinko ei kunnolla paista.
Kehittynyttä teknologiaa on käytössä, ilmeisesti koko maailman kattava langaton viestintäverkko ja toisaalta teknologiaa, jolla Norian talo suljettiin verkon ulkopuolelle. Tosin nykytekniikkaan verrattuna viestimet vaikuttavat varsin alkeellisilta. Luultavasti sotilailla on kehittyneemmät välineet. Minusta on hyvä, että tekniikan periaatteita ei avata liikaa. Jos sitä pitäisi kirjoissa avata, kaikki scifin suuret mestariteokset olisivat jääneet kirjoittamatta tai juuttuneet jonkin nykyään mahdottoman tekniikan kuvauksiin juonen kustannuksella. Asimovin Säätiö-sarja ja sitä edeltäneet robotiikan kolme (myöhemmin neljä) perussääntöä olisivat jääneet julkaisematta. Clark, Dick, Banks, Gibson, Heinlein, Huxley, Verne, Orwell ja kymmenentuhatta muuta maailmankuvaa avartavaa kirjailijaa olisivat jättäneet kirjansa kirjoittamatta. Ja juuri se avaa oven lukijalle miettiä itse, millainen teknologia on kaiken sen mahdollistanut. Näin myös Teemestarin kirjan tapauksessa, joskin aika vähäisessä määrin. Tunnustauduin juuri myös scifin suurkuluttajaksi.
Kuvitteletteko muuten Norian ja Sanjan suomalaisen näköisiksi valkoihoisiksi vai joksikin muuksi? Itse kuvittelen heille niin valkoihoisen ja aasialaisen perimän, jonkinlaisen risteymän kaikkea Scandinavian ja Japanin väliltä. Ajattelen, että vaikka muuten asiat ovat huonolla tolalla, niin ehkä vihdoinkin kaikki ihmiset ovat suunnilleen saman värisiä, joten ainakin ihonväriin perustuva rasismi on selätetty. Jotain hyvääkin.
TykkääTykkää
Itse olen samaa mieltä siitä ettei tekniikan toimimista avata sen enempää, sillä liika selittäminen veisi uskottavuuden tarinalta.
Jotenkin itse ajattelin Norian ja Sanjan aasialaisen näköisiksi, koska kirjan alussa minulla oli vaikeuksia sijoittaa kirjan tapahtumia Suomeen, vaikka paikat maantieteellisesti täällä sijaitsivatkin.
TykkääTykkää
Vielä tuli mieleen, että miksi kirjassa oli juuri teeseremonia niin tärkeä? Oliko sillä jotain suurempaa symbolista merkitystä teidän mielestänne? Teeseremonia on kuitenkin aika kaukainen tilaisuus suomalaisille.
Omasta mielestäni sillä kuvastettiin juuri sitä kulttuurien yhteensulautumista, joka kirjan maailmassa oli tapahtunut. Kun kirjan on lukenut niin on hyvin vaikea miettiä muutakaan asiaa, joka olisi kuvannut sitä itsekkyyttä ns. hyvällä tavalla kuin teeseremonia. Olisiko voinut olla muita vaihtoehtoja?
TykkääTykkää
Kirjoitin juuri pitkän tekstin ja onnistuin ilmeisetsi hävittämään sen lähettäessäni, kun en muistanut enää salasanaani… Eli lyhyesti viestin sisältö:
– Tämä yhteisöllisyys avartaa tosiaan lukukokemusta. En esimerkiksi missään vaiheessa ajatellut Sanjan ja Norian suhdetta muuna kuin ystävyytenä. Ajattelin heidät myös ehkä kirjan kannen perusteella koko ajan kantasuomalaisen näköisiksi. Helivaunun kuvittelin lopulta rixataksin ja golfauton risteytymäksi, mutta hahmottaminen oli kyllä vaikeaa.
– Ekalla lukukerralla odotin seikkailukertomusta. Alkoihan se lopussa, mutta päättyi karvaasti heti. Ekalla kerralla tavoitin kirjaa lukiessa teeseremonian seesteisyyden, toisella kerralla olin lähinnä turhautunut lopun käänteistä.
– Pidin siitä miten eri tavoin vettä kuvattiin ja käsiteltiin kirjassa. Kuoleman ja veden yhteys oli minusta kiehtovaa.
-Vaikka kieli oli kaunista, niin omalla kohdalle se tuntui välillä liian puuduttavalta ja jopa kliseiseltä.
– Nykyisinkin vanhentuneiden formaattien käyttö toi minulle mielikuvan, että Itäranta on halunnut sanoa muutoksen jo alkaneen meidänkin maailmassa.
TykkääTykkää
Kiitos, että jaksoit osallistua vaikka meillä onkin paljon hommaa koulun kanssa. Itsekin olen pitänyt tästä, harvemmin blogeissa pääsee kunnolla analysoimaan. 🙂
TykkääTykkää